Jälkiä sydämessä

Miten pysyä rauhassa itsenään, kun maailma myllertää ympärillä, eikä kaikessa tapahtuvassa ole mitään järkeä ja mieltä?

Olen ihan kuten moni muukin, viime viikkoina vaihtanut koronauutisten seuraamisen sotauutisiin. Vaihdos kyllä tapahtui ihan itsestään, ei minua kukaan siihen pakottanut. Ihmisen luontainen tarve löytää joku järki ympärillä tapahtuvaan johdatti minut median äärelle. On varmaan aika tavallista, että kun maailmassa tapahtuu jotain yllättävää ja varsinkin kauhistuttavaa, syntyy ihmiselle tarve saada asiasta mahdollisimman paljon tietoa. Samoin maailman myllerrystä, kauhua ja järjettömyyttä täytyy yrittää jäsentää itselleen etsimällä siitä jatkuvasti uutisia ja keskustelemalla siitä ystävien, työtoverien ja perheenjäsenten kanssa.

Mutta missä menee se raja, jolloin uutisiin on jäänyt jumiin ja kiikkiin, niin että se ei enää ole itselleen terveellistä? Aika monella varmaan tulee luonnostaan se raja vastaan, kun ei enää kykene, halua tai saata seurata loputonta uutisvirtaa. Silloin tulee rajanneeksi luonnollisesti tapaansa seurata mediaa ja antaneeksi itselleen luvan olla rauhassa. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska koukutumme helposti varsinkin katastrofiuutisiin. Joku ammattilainen analysoikoon tuota ilmiötä tarkemmin.

Olin juuri tyttärentyttäreni syntymäpäiväjuhlissa. Juhlat olivat ihanat. Päivänsankari oli juuri niin suloinen kuusivuotias kuin he tapaavat olla! Erityistä juhlissa oli se, että ne olivat ekat juhlat, joissa meitä juhlijoita oli enemmän paikalla kuin pitkään aikaan. Ja miten juttu luistikaan kaikkien kesken ja miten me vieraat viihdyimmekään juhlissa pitkään! Kotiin tultuani ja isomummolle juhlaterveisiä välittäessäni tajusin, että oli suorastaan riemullista viettää juhlia yhdessä. Äitinikin sai ainakin puhelun ajan hetken huoahtaa kaikista sotapeloistaan ja vihastaan ja ihastellen nauraa pienen tytön juhlimista. Me ihmiset olemme kuitenkin sosiaalisia eläimiä, ja meille tekee hyvää saada välillä viettää paineetonta ja huoletonta aikaa yhdessä.

Millä keinoin voimme sitten rauhoittaa huolestunutta mieltämme sotauutisten keskellä? Useimmat rajoittavat median seuraamista, osallistuvat mielenilmauksiin ja katastrofirahastojen keräyksiin ja polkaisevat pystyyn erilaisia tempauksia, joiden kautta saavat kanavoitua auttamistarvettaan. Arvelen, että myös kaikki sellainen oma toimintamme, josta saamme rauhaa ja lepoa kaiken keskellä, on hyväksi kuormittuvalle ja huolestuvalle mielelle.

Itselleni kaikki käsin tekeminen ja luova toiminta on selvästi rauhoittavaa ja maadoittavaa. Se irrottaa hetkeksi huoliajatuksista ja mitä keskittymistä vaativampaa tekeminen on, sitä helpompaa on saada levähtää hetki tunteelta, että oma ja läheisten turvallisuus on uhattuna, eikä tulevaisuudesta ole varmuutta. Kannattaa siis vaikkapa tarttua käsityöhön ja laittaa hyvä kirja kuulokkeisiin, tai ottaa esille piirustus- tai maalausvälineet ja antaa luovuuden viedä.

Luovuudesta puheenollen viime viikolla sain vetää eräällä työpaikalla tarinateatterin keinoin työhyvinvointituokion, jossa saimme tehdä näkyväksi osallistujien tunteita ja tapahtumia. Ehkä vähän yllättäenkin vallitseva maailmantilanne ei kovin paljoa tullut näyttämölle, vaikka sitä sivuttiinkin, eikä sitä siis mitenkään tietoisesti rajattu tilaisuuden ulkopuolelle. Ihmiset halusivat kertoa ihan tavallisia arjen tapahtumia, joissa oli jotain kertojalle itselleen tärkeitä asioita. Saimme jakaa tuokioita, joissa voi pysähtyä arkisten tapahtumien äärelle ja kokea niiden herättämiä tunteita.

Palautteissa, joita sain heti tilaisuuden jälkeen ja myöhemmin sähköpostiin, korostui se, miten vahvoja tunteita esitykset herättivät, miten kokonaisvaltaisesti tunteita voidaan tuoda näkyville ja vieläpä hyvin minimaalisesti ilmaisten. Yhteinen vahva kokemus heittäytymisestä niin näyttämöllä kuin yleisössä, tapahtumien ja tunteiden sanoittamisesta ja yhteisöllisyydestä oli puhutteleva. Osuipa jokin yleisön kertomasta tunteesta näyttämölle tehty esitys niinkin, että se jätti jäljen katsojan sydämeen.  

Hetken olimme luovuuden hellässä huomassa. Ja sekin riitti maadoittamaan meitä. Hetken olimme luovuuden hellässä huomassa. Ja sekin riitti maadoittamaan meitä.