Juurilla

On kirpeä syksyinen aamu, joskin lämpötila on selvästi plussan puolella. Myöhäissyksyn metsä on raikas. Sen värit ovat jotenkin tavattoman kirkkaat, vaikka puut ovatkin jo riisuneet ruskan yltään ja valmistautuvat ottamaan lumen taakan oksilleen.
Puiden juuret polveilevat hiekkaisella metsäpolulla välillä näkyvissä ja välillä piilossa maan uumenissa. Puiden rungot rytmittävät maisemaa ja auringonvalo siivilöityy puiden lomasta raidoittaen varvikon ja sammalmättäät. Pehmeä sammal joustaa lempeästi jalkojeni alla rytmittäen kävelyäni. Samassa mättäässä kasvaa yksittäisten varpujen lisäksi karhunsammalta ja kynsisammalta, ja sammalten seasta pilkistää nahkajäkälää kuin neonvihreitä korvanlehtiryppäitä.

Kävin taas lapsuuteni maisemissa. Se on aina matka juurille. Tuntuu kuin olisin tiiviisti jalkapohjieni kautta yhteydessä isieni maahan. Mielen valtaa rauha, hyvä mieli karehtii poskien takana ja rinnassa läikähtelee. Kulku on kevyttä. Katse kulkee maiseman piirteitä pitkin tunnistaen tuttuja metsiä ja vaaroja. Välillä esille pilkahtavat kaukaisen tunturin tai vesistön ääriviivat.

Syksyinen luonto on aina ollut minulle mieluinen paikka. Ei haittaa vaikka ilma on viileä ja vaikka olisi vähän sateistakin. Metsä tarjoaa paikan olla vaan. Olla oma itsensä, mennä itsekseen tai hyvässä seurassa ja hengittää sisäänsä metsän rauhaa. Metsän värit ovat tyynnyttäviä ja samaan aikaan kertovat siitä hiljaisesta, voimakkaasta elämästä, mikä kaiken kauneuden saa aikaan.

Eräällä syyslomalla menimme porukalla läheisen vaaran taakse puolukkaan. Sää oli hyinen ja metsän värit olivat talvea enteilevän kuulaat. Näkymä oli viileä. Yön aikana oli ollut alavilla mailla jo vähän pakkasta ja paikoin oli satanut räntälunta. Tarvoimme peräkanaa pitkin vaaran rinnettä ja jätimme jälkeemme poukkoilevan polun lumiseen varvikkoon. Jonkin matkaa kuljettuamme loskan alta paljastui isoja, pulleita puolukoita, joita aloimme kiireen vilkkaa kohmeisin käsin kerätä.

Tällä reissulla kävimme metsäretkellä vaaran rinteessä. Käveleskelimme ilman kiirettä ympärillemme katsellen. Vähän väliä jokin yksityiskohta tarttui silmään ja sitä piti pysähtyä katsomaan tarkemmin. Muutama valokuvakin tuli otettua. Aurinko kirkasti maiseman ja sulatti kuuran maasta. Löysimme hyvän tervaskannon, johon aloimme viritellä nuotiota, mutta se osoittautuikin työlääksi, koska kannon pinta oli hieman jäinen yön pakkasen jäljiltä. Onneksi meillä ei ollut mihinkään kiire. Saimme nuotion syttymään. Lämmittelimme ja kahvistelimme kaikessa rauhassa nuotion loimussa.

Monesti tällaiselta reissulta palattuani olen melko pian maalannut ja aina olen yhtä yllättynyt siitä, miten juurilla käynti vaikuttaa siihen, mitä kankaalle piirtyy. Usein se näkyy joko intuitiivisessa värien valinnassa ja käytössä tai siinä, mitä kankaalle ilmestyy.

Oletko joskus katsellut maassa kiemurtelevia puunjuuria, jotka ovat osittain näkyvissä maan pinnalla? Niin, tarkoitan juuri niitä metsäpolkujen poikki kulkevia juuriverkostoja, jotka tuntuvat jalan alla, kun polulla tallustaa. Minusta niissä on jotain tosi kiehtovaa. Katso sinäkin, lukijani niitä, kun seuraavan kerran kuljet metsässä. Kuuntele sitten itseäsi, mitä ne sinulle kertovat. Minusta tuntuu,että ne resonoivat sieluni kanssa.